Helianna 30

May 14, 2019

Pikainen gallup Instagramissa osoitti, että tämä oli ilmoille heittämistäni aiheista se suosituin millä lähteä blogin kanssa liikkeelle. Ja olen kyllä täysin samaa mieltä, mikäpä sen parempi tapa aloittaa jotain uutta kuin vanha kunnon esittelyteksti. Jokainen meistä rakastanee pioneita, kauramaitokahvia ja rauhallisia auringonlaskuja, mutta mitä kaiken sen muun somekuoren alla on viime vuosina tapahtunut ?

Minusta tuntuu, että olen viime aikoina pyörinyt normaalia enemmän itseni ja oman elämäni ympärillä kun täytin Vappuna 30-vuotta. Tiedättehän nämä perinteiset merkkipaalufiilikset. Tulee käytyä läpi jo elettyä elämää ja miten se vastaa toiveita sekä tulevien asioiden haaveilua ja suuria päätöksiä. Joten tässä se tulee;

Olen Helianna, kolmekymppinen kolmen lapsen äiti. Olen paljon muutakin, mutta usean äidin tavoin arvotan itseäni eniten varmastikin äitinä, niin apteekin hyllyltä ensimmäisenä se aina tulee mieleen kun itseään määrittelee. Saimme esikoisemme kun olin vasta 22-vuotias ja tästäkin syystä äitiys on varmasti määreistäni suurin. Olenhan ollut suurimman osan aikuisiästäni jo äiti.

Muistan hyvin kuinka minua varoiteltiin etukäteen, että olisi todella paljon järkevämpää hankkia kunnollinen ammatti ja elää varsinkin taloudellisesti vakaata elämää ennen perheen perustamista. Niin olisi. Olimme siinä kohtaa seurustelleet mieheni kanssa 7 vuotta ja elimme omasta mielestämme tarpeeksi vakaata elämää ja aika tuntui oikelta. Huomaan, että olen elänyt aina melko impulsiivisesti ja ehdottomasti enemmän tunteella kuin järjellä, joten lienee selvää, ettei se kunnollinen ammatti siinä kohtaa suuresti vaakakupissa painanut.

Olin opiskellut unelma-alaani fysioterapiaa puoleen väliin kun huomasin, ettei se vaan yksinkertaisesti ollut minua varten. Lopetin koulun ja menin täysipäiväisesti töihin ihanaan, nyt jo Suomesta poistuneeseen kenkäkauppaan Biancoon. 2011 jäin sieltä äitiyslomalle enkä sittemmin ole ollut töissä muualla kuin itselläni. Ilokseni voin sanoa, etten ole koskaan hetkeäkään katunut näinkin radikaalia ratkaisua kuin koulun lopettaminen. En olisi lähtenyt näin aktiivisesti tavoittelemaan itsestäni lähtöisiä unelmia kuin nyt olen tehnyt.

Olen edennyt reittiä, jota en voi suoranaisesti kenellekään suositella, mutta omalle sydämeni äänelle olen ollut uskollinen. Toisaalta olen ja olemme olleet myös onnekkaita, että eteemme on tullut niin paljon hienoja mahdollisuuksia, joihin on voinut tarttua ja mieheni menestys omalla alallaan on tuonut myös sopivasti sitä taloudellista vakautta, jolloin on ollut helppo hengittää, suunnitella elämää ja rakentaa uraa.

Yrittäjyyden pariin minut vei ensimmäistä kertaa blogini kun muutaman muun upean naisen kanssa halusimme tehdä jotain uutta; yhdistää voimamme ja perustaa Suomen ensimmäisen blogiportaalin äitiysblogeille. Se oli lähinnä ihanaa puuhailua asioiden parissa, joista nautimme. Maksettiin tästä harrastuksesta tuolloin varmaankin enemmän kuin mitä koskaan tienattiin, mutta se oli itselleni ainakin tosi tärkeää aikaa. Opin tuolloin yrittäjyydestä, markkinoinnista, kuvaamisesta (!), kirjoittamisesta, somesta, ajanhallinnasta, priorisoinnista – asioista, joiden kanssa nykyisin päivittäin vietän aikaa – paljon.

Olen tehnyt jo nuorena päätöksen sitoutua ihmiseen kenen kanssa elän nytkin ja tätä päätöstä ovat lujittaneet lapsemme. Jarkon työ on ollut meidän perheelle aina tavallaan se prioriteetti numero yksi suurissa linjoissa. Hänen työnsä on määrittänyt missä me kulloinkin asumme ja vaikka hän täysillä aina kaikkea minun tekemistäni tukeekin, niin silti hänen työnsä on määrittänyt myös tavallaan rajat minun tekemisilleni ja työlleni.

Minulle on ollut aina todella tärkeää, että lapset ovat saaneet olla paljon kotona ja heidän kanssaan vietetään aikaa. Olen pitänyt myös tärkeänä, että olemme perheenä yhdessä ja samalla paikkakunnalla, jolloin oman työni on täytynyt joustaa. Kun tyttäremme Selma syntyi keväällä 2014 en vielä tiennyt todellakaan, että minusta tulisi valokuvaaja. Tämän myöntäminen on vähän epämediaseksikästä. En ole se tyyppi, joka on koko elämänsä tiennyt haluavansa valokuvaajaksi, oikeastaan enemmänkin päätin ryhtyä kuvaajaksi. Muistan tarkalleen erään päivän kun olin ystäväni kanssa lenkillä ja kerroin hänelle, että nyt mä tiedän mikä mä haluan olla; lapsikuvaaja! Muistan edelleen hänen hieman epäröivän “heh, hei hienoa!”-katseensa. Sittemmin hän on tainnut tulla myös siihen lopputulokseen, että ajatus oli hyvä.

Miksi haluan kertoa tämän, hieman jopa nolohkon faktan siitä miten päädyin tekemään työtäni ? Siksi, että haluan, että myös sinä näet mahdollisuuksia siellä missä niitä ei oikeastaan ole. Kävimme toukokuussa 2014 Laura Schneiderilla (sikäli hauskaa, että olen juuri hänen kanssaan Birminghamissa vauvakuvausmessuilla kun kirjoitan tätä!) vauvakuvauksessa ja hän kertoi opiskelleensa itse (lue treeniä, treeniä, treeniä, workshopeja ulkomailla, videotutorialeja..) . Ajatellapa, olla valokuvaaja ilman valokuvaajan ammattitutkintoa! Luulen, että siitä se ajatustyö lähti. Ei pelkästään valokuvauksen suhteen vaan ihmisen potentiaalin suhteen. Pystyisin olemaan jotain mitä intohimoisesti itse haluaisin.

Aloitin erittäin pienesti, mutta visioni olivat suuret. Päätin kokeilla siipiäni ja perustin Helia Photographyn joulun alla 2014. Kiersin Tampereella asiakkaideni luona ottamassa joulukorttikuvia muutamalla kympillä ja opettelin kuvausta ja editointia. Aloitin vaikeimmista mahdollisista olosuhteista; marraskuussa pimeissä olohuoneissa ilman osaamista; ja ihmetellä täytyy miten ihmeessä halusin jatkaa jotain sellaista 😀 Kevään ajan kuvasin kotonamme yllättävänkin useita asiakasperheitä sohvaamme siirtäen, olohuoneen nurkassa. Sytyin hommaan paljon ja tiesin, että nyt olen erittäin omalla alallani.

Muutettiin alkukesästä 2015 Kouvolaan ja aika studiolle tuntui oikealta. Kotona kuvaaminen on toki taloudellisesti tehokasta, mutta mä olen arvostanut aina noin kaikkea muuta yli rahan, joten oli itsestäänselvää, että studioon jossain kohtaa satsaisin. Kiertelin uuden kotikaupunkini, piskuisen Kouvolan yössä epätoivoisesti sopivia tiloja (isot ikkunat) etsien ja lopulta löysin etsimäni; vanha, aivan kamala autokauppa, jonka ainoa hyvä puoli olivat juuri ne valtavat ikkunat kahteen ilmansuuntaan.

Rakennettiin suureen halliin väliseinä ja maalattiin lattia valkoiseksi. Tila ei edelleenkään ollut hohdokas, mutta se oli tila yritykselle, jonka palveluita käytti moni ja jonka olin itse ihan alkuscratchista saakka rakentanut. Tämä tuntui todella hyvältä. Tein eniten alkuun lapsi- ja perhekuvauksia. Se tuntui helpoimmalta – helpoimmalta opetella alaa, helpoimmalta saada asiakkaita. Koin tekeväni jotain omaa, mutta samalla kyllä olin todella nöyrä alalle ja sille “mitä kuuluisi tai mitä pitäisi tehdä”. Tein siis aika perus lapsikuvausta.

Kesällä 2015 poltin kynttilää molemmista päistä. Tein päivisin studiolla hommia ja iltaisin kävin kuvaamassa ulkona perhekuvia. Mieheni hoiti lapsiamme kun olin poissa ja läpsystä vaihdolla mentiin. Kodinhoidontuelta työhön siirryttyä ja vasta-alkajana sitä helposti sokaistuu siihen mitä tekee. Kaikki pienetkin sentit tuntuivat kuitenkin plussalta ja pitihän sitä nyt takoa kun rauta on kuuma!

Hulluuden vähän rauhoituttua istuin alas ja mietin mitä oikeasti haluaisin. Halusin olla yrittäjä, jotta voin päättää itse aikatauluistani, mutta olin ajanut itseni tilanteeseen, jossa aikataulut vievät minua 100-0 eikä aikaa löytynyt enää niille mielekkäille asioille, jotka lisäävät luovuutta.

Halusin tehdä enemmän vauvakuvauksia, ne olivat vieneet sydämeni, mutta tuntui samalla hölmöltä sanoa ei sille mistä raha oli siihen asti tullut. Puntaroin asioita ja tein suunnitelmia ja laskelmia. Fiksasin hinnastoani kohdilleen. Päätin, että haluan olla vauvakuvauksessa todella hyvä, erityinen. Päätin, että en ole eikä minun tarvitse olla jokaiselle. Lähdin työstämään omaa tyyliä ja päätin luottaa siihen, että aitous kantaa ja tuo hyviä asioita. Muuten; päätin tuolloin myös, että aikani on niin arvokasta, että jos en saisi työstäni edes jokseenkin järkevää korvausta tekisin sitten jotain toista työtä. Valokuvaaja, sinä olet arvokas. Sinä olet luksuspalvelu.

En olisi osannut kuvitellakaan millaisia asioita itsensä aito arvostaminen ja erikoistuminen toisivat elämääni. Sittemmin olen ollut elämääni tyytyväisempi jokaisella osa-alueella, osannut sanoa ei ja oppinut priorisoimaan asiat tärkeysjärjestykseen. Saan asiakkaita, jotka haluavat tulla nimenomaan luokseni kuvauksiin ja se on yrittämisessä parasta. Ei bulkkitavaran suoltaminen asiakkaille, jotka valittavat siitä, tästä ja tuosta ja vertaavat kuviasi pinterestiin. Nyt puhutaan ihmisistä, jotka itkevät ja iloitsevat kanssasi vauvasta sekä kuvista ja ovat kiitollisia siitä mitä he saavat. Kun olen erikoistunut ja tehnyt päätöksen tehdä työtä vain tietyn määrän pystyn palvelemaan juuri näitä huipputyyppejä, joita varten olen ja yritykseni on, niin hyvin kuin tahdon.

Kouvola oli minulle ja yritykselleni upeaa kasvun aikaa. Asuimme siellä kaksi vuotta. Meidän perheen elämä oli ihanan pientä ja rauhallista, kaikki oli todella hyvin. Pidimme kaupungista (kyllä, se on oikeasti aivan jees paikka!) ja saimme huippuja ystäviä. Haikeana muistelen yhteisiä työpäiviä erään rakkaaksi ystäväksi muodostuneen naisen kanssa, pitkiä lounaita ja yhdessä pohdittuja strategioita. Lapset saivat kavereita ja olivat ekaa kertaa muuton edessä vähän isompina yksilöinä. Me aikuiset olimme joutuneet repimään juuriamme useaan otteeseen, mutta nyt ekaa kertaa joutuisimme tekemään saman myös lapsille kun muutto Helsinkiin häämötti keväällä 2017.

Olen saanut tutustua elämässäni aivan mielettömiin ihmisiin. Jos jostain niin siitä poden huonoa omaatuntoa miten vähän ehdin pitää heihin yhteyttä. Ystävät ovat osa-alue mihin toivoisin osaavani ja saavani panostaa tulevaisuudessa paljon. Vaikka olen melko sosiaalinen ihminen niin luultavasti tämä jatkuva muuttaminen, jatkuva uusien kuvioiden kohtaaminen on kuitenkin hieman kovettanut ja olen vähän huono päästämään lähelle ja avautumaan.

Kouvola oli silloiselle Helia Photographylle the paikka. Sain luotua yrityksen, josta saan nauttia nyt. Suurin osa asiakkaista tuli Helsingistä ja muutto oli siinä mielessä helppo. Se, että pienellä paikkakunnalla pystyi pyörittämään jotain näinkin spesifiä, pientä yritystä valoi uskoa siihen, että jokaisesta paikasta löytyy varmasti minullekin oma sija. Ei välttämättä aina siinä muodossa kuin se on aiemmin ollut, mutta työtä tekemällä ja omaa tekemistä kehittämällä se varmasti luonnistuu.

Rakastin Helsinkiä. Saatiin elää meidän töölöläistä unelmaa. Lapset saivat läheltä kotia päiväkoti- ja eskapaikat. Löysin upean studion Töölöstä ja miehenikin työpaikka oli lähellä. Elettiin tosi helppoa elämää ihanan Helsingin sykkeessä, kaikki oli lähellä ja palvelut kädenojennuksen päässä. Kokoajan oli jotain tekemistä ja menemistä. Saatoin liikuttua onnesta kun menin töihin. Minun oma pieni yritykseni, (silloinen) kolmas lapseni oli kasvanut ja tullut aikalailla sellaiseksi putiikkikuvaamoksi kuin joskus villeimmissä unelmissani olin haaveillut. Helsingissä vein myös yritykseni seuraavalle stepille ja järjestin ensimmäisen workshopini muille vauvakuvaajille.

Aloin odottaa Vilmeriä ja olin jo mielessäni hahmotellut seuraavaa vuotta. Lattetreffeilisin ystävääni, joka oli myös tuolloin raskaana ja vaunulenkkeiltäisi ympäri kesäistä Helsinkiä. Ajattelin pitää studion – kerrankin kun olin löytänyt niin ihanan ja tekisin töitä silloin tällöin rahoittaakseni sen ylläpidon. Ilmoittautuisin vauvajoogaan ja meidän esikoinen saisi aloittaa ekaluokan käytännössä takapihalla sijaitsevassa koulussa.

Kunnes eräänä iltapäivänä töistä kotiin palattuani mieheni tipautti pommin ja kertoi, että me muutettaisi takaisin Tampereelle kolmen vuoden jälkeen. Tiedättekö millaista se on kun kaikki suunnitelmasi, kaikki pysyvä, kaikki mistä olet haaveillut ja mielessäsi rakentanut yhtäkkiä romutetaan kokonaan ? Luojan kiitos meidän tapauksessa kyseessä ei ollut mitään tämän vakavampaa, mutta kyllä hetken hyperventiloin raskaushuuruissani. Alkuun tuntui niin epäreilulta luopua kaikesta siitä mikä oli juuri silloin niin tavattoman hyvin.

Pian aloin nähdä kuitenkin paljon myös positiivista tässä muutoksessa. Me ollaan Kuopiosta lähtöisin ja Helsingin keskustassa lasten kasvattaminen ei ole koskaan ollut listoillani kovin korkealla – oli aika kiva tietää, että palattaisi vähän pienempiin ympyröihin ja sopivasti juuri Lukaksen koulutaipaleen alkuun. Asuimme ison tien varrella ilman parveketta – oli erittäin mukavaa saada myös vauva nukkumaan ulos helposti ja puhtaaseen ilmaan. Kesän 2018 ollessa niin tavattoman paahteinen, olisimme varmaan joutuneet evakoitumaan vastasyntyneen kanssa jonnekin kerrostalokämpästämme. Ratkaisu oli siis varsinkin perheen kannalta oikeasti aika tosi hyvä ja oikea-aikainen, vaikka edelleen minä itse Helsinkiin aktiivisesti kaipaan ja ikävöinkin.

Viimeisin chapter elämästäni on vuosi Tampereella.

Tämä on ollut myös vauvavuosi, joten aikaan sijoittui kaikki mahdolliset muutokset. Muutto, vauva, esikoisen koulun aloitus, yrityksen muuttaminen ja tavallaan alusta aloittaminen.

Muutettiin Tampereelle kun Vilmer oli kolme viikkoinen. Hän on ollut onneksi aivan mieletön vauva niin kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Olen saanut tehdä vähän välillä töitä ja nauttia jokaisesta puolesta elämässäni – työstä ja kotiäitiydestä. Haaveenani on ollut pitkään olla kotona kun lapsemme aloittavat koulun ja nyt sekin järjestyi hyvin. Tampere on hitaasti mutta varmasti myös saanut paikkaa sydämestä – olen löytänyt ystäviä ja meillä on itseasiassa aika tosi huiput naapurit, joiden kanssa viettää aikaa ja saada seuraa. Pitkästä aikaa meillä on taas naapurit keneltä voi oikeasti käydä lainaamassa kananmunia (tai leivinpaperia tai sokeria tai pyöränpumppua – mitäs kaikkea mä oon tässä lainannutkaan heh!) kun omasta kaapista ne ovat loppuneet!

Helsingistä muutettuamme tuntui, että on sopiva aika vaihtaa nimeä ja hioa brändiä – tällöin syntyi Helia Visuals. Se on sitä miten minä asiat näen ja mitä näen kauniina. Se on sitä miltä näyttää omaan silmääni vauvojen ja perheiden kauneus. Millainen on side, jota haluan tallettaa. Se on herkkää, hieman rouhean raakaa, viimeisteltyä, mutta rentoa ja varsinkin sitä ohjaa laatu ja tunne.

Vaikka suhtaudun yritykseeni nöyrästi niin pienen yllätyksen sain kokea kun laitoin alkuvuodesta studion tänne pystyyn. Ensimmäisen puolenvuoden varauksia ei paikallisilta ollut tullut juuri yhtään. Asiakkaani edelleenkin tulivat pääasiassa Helsingistä tai jopa Kouvolasta. Tampere tuntui siis todella vaikealta ja mietin jo hetken, että mitä jos tämä paikka ei vaan aukea minulle.

Viimeinen kuukausi on tältä kannalta katsoen näyttänyt kuitenkin erittäin lupaavalta, suurin osa syksyn varauksista on tamperelaisten tekemiä ja vaikka mieluusti kuvaan ihan jokaista perhettä mistä saakka he jaksavatkaan matkustaa niin on ihan mieletöntä saada myös jalansijaa Tampereelle. On vaikea rakentaa pitkäjänteistä bisnestä jos asiakaspohja on esimerkiksi 180 kilometrin päässä studioltani!

Alkuun painotin sitä miten voimakkaasti koen olevani äiti, mutta tarinani jaettavassa muodossaan on lähinnä yritykseni ympärillä pyörivä kuten huomaatte. Äitiroolin lisäksi olen siis todella voimakkaasti myös Helia Visuals. Vaikka puhun yrityksestäni erillisenä asiana niin tällainen yhden naisen yritys, johon yrittäjällä on intohimoa ja paloa personoituu varmaan vähän väkisinkin minuksi.

No, millainen kolmekymppinen yrittäjä nainen siis olen – eli millaiset ovat minun ja yrityksen arvoni ? Olen perhekeskeinen ja haluan nautintoja. Rakastan puolisoani yli kaiken ja iloitsen päivittäin siitä miten hyvässä suhteessa saan elää vielä näin monen vuoden ja lapsen jälkeen. On ihana kun voi nauraa yhdessä ja tiedän, että hänen silmäkulmastaan ei pilke katoa <3 Lapseni ovat kaikki kaikessa ja koen, että elämä on ihan liian nopeaa. Tavallaan. Yritän olla takertumatta mihinkään – elämähän vaan kulkee. Valokuvat ovat sitä minkä kautta me muistamme ja voimme palata tiettyihin hetkiin. Vaikka kasvu on haikeaa niin nautin suuresti siitä faktasta, että ainoa pysyvä asia on muutos. Myös lapsissa.

Oh ja tietenkin – rakastan terveellistä ruokaa, joogaa, pioneita, kauralattea ja ehdottomasti auringonlaskuja <3

-Helianna